Nostan käteni ja ilmoitan olevani vapaehtoinen. Tarvitsen näitä taitoja jatkossa. Tiedän sen. Nyt on hyvä aika opetella asiat.
Nyt, kaksi kuukautta myöhemmin istun koneeni ääressä ja tunnen kuinka pala nousee kurkkuun, kiukku kipuaa niskaan ja hartioihin ja mieleni tekisi itkeä.
Itken.
Palaan muistikuvissani huhtikuuhun 2010 kun astelin isäni toimistoon. Isäni nukkui pois ja minun oli aika alkaa selvittää kuolinpesää ja järjestää asioista omalle mallilleni. "Elä koske mihinkään, kun sitte en löyvä sieltä mittään", isän lause soi päässäni. Tiesin selkesästi mitä oli tehtävä ja kuukausien saatossa paperi pino toisensa jälkeen muuttui uusiski paperipinoiksi lattialle ja pöydälle. Itkusta vihaan, vihasta, raivoon, epätoivosta suruun ja uupumukseen ja taas alusta uudelleen seilasivat tuntemukset kehossani, kun selvittelin paperipinoja, joista minulla ei ollut minkäänlaista ymmärrystä. Kuitenkin jotenkin tiesin mitä oli tehtävä.
Valitsin itselleni mahdollisuuden kohdata edelleen noita surun, kiukun, vihan, pettymyksen ja epätoivon ja avuntarpeen tunteita kun valitsin ryhtyä yhdistykseen sihteeriksi.
Tiesin mitä valitsin ja tässä sitä nyt ollaan.
Hyväksy, kuuntele, ota vastaan ja tunne. Tässä hetkessä ilman selittelyä ja muttailua. Simple as it is. Life.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti