Pohdin viime kuukausien tapahtumia ja huomaan että energiaa sekä ajatus- ja tunneaikaa on kulunut kosolti ihmissuhdekentällä. Tämä viimeinen puolitoista kuukautta onkin ollut sitten varsin mielenkiiintoista. Tajusin, että aina kun elämääni ilmestyy joku kiinnostava maskuliinin edustaja niin se ei sitten riitä vaan jostain tipahtaa myös toinen. Nämä kaksi herättävät soljuen erilaisia fiiliksiä ja kysyy itseltä malttia ja aikaa tutkia omaa olemistaan ja yrittää käsittää mistä oikein on kyse ja mitä tunnen. Avoimet kortit ja rehellisyys ovat olleet varmin tapa säästyä ylimäräiseltä sotkulta.
Tänä syksynä tämä on toistunut nyt kolmannen kerran elämässäni. Toinen edustaa enemmän ikäänkuin intohimoa ja tunteen räiskyvää paloa sekä "rämäpäisyyttä". Hän osoittaa suurta risturiitaa ja ei ole halukas "katsomaan" mistä on kyse ei siis halua tavata muuten kuin universumin toimesta tai hetken mielijohteesta. Tätä sitten kestää aikansa kunnes tämä toinen herra tipahtaa kuvioihin ja sotkee naisen pään täysin. Hän taas edustaa enemmän jotenkin yhteistä olemista ja syvempää mielenkiintoa, josta kaikuu jotain pidempiaikaista ja mukavampaa, hellyyttä ja lämpöä... Suurin haaste tässä on malttaa taas katsoa ja nauttia siitä mitä itsessä tapahtuu ryntäilemättä suinpäin mihinkään. Antaa kaikenlaisille tunteille tilan ja ilmenemismuodon, mutta kuitenkin niin, etteivät ne suoranaisesti johda toimintaa kaaoksenomaisesti.
Suuren honkametsän siimeksessä pienen maalaiskylän laidalla nuori nainen kauniine kutreineen iskee silmänsä mieheen ja ihastuu palavasti naapurikylän nuorikkoon. Sharmikas ja komea nuorukainen ei tiedä mitä elämästään haluaa. Hän poukkoilee ihmeissään kauniiden naisten ristitulessa. Ollakko vai eikö olla? Ihastunut naispolo kahlaa tunneviidakossa tovin kunnes metsästä laukkaa soturi valkoisella ratsullaan ja pyytää naisen kohteliaasti mukaansa...
Nähtäväksi jää syntyykö valkoisen soturin ja kultakutrin välille jotain syvempää ja romanttista paloa ja mitä sitten tapahtuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti