Eikä hän enää koskaan tullut takaisin

Aamulla herätessään Liza huomasi miehensä jo heränneen. Mark oli noussut sängystä normaaliin tapaansa, peitto oli mytyssä Lizan puolella sängyn keskellä. Lapset olivat vielä nukkumassa. Liza nousi ylös veti villatakin ylleen ja villasukat jalkaan. Puisten lankkulattioiden pintaa pitkin kävi vieno veto tähän aikaan vuodesta. Hän laittoi kahvin tippumaan. Kului aikaa eikä Markia näkynyt eikä kuulunut. Liza kummasteli, veti saappaat jalkaan ja käveli tallille  etsimään miestään. Tallissa ei ollut Mark eikä ollut Markin hevonenkaan. Mitä oli tapahtunut? Oliko Mark lähtenyt jonnekkkin? Minne? Ei Mark ollut puhunut mistään aikaisin lähdöstä minnekkään. Lizan sydän hypähteli säikähdyksestä ja kylmä läikähdys kävi rinnan läpi. Tilanne oli outo. Liza rauhoitti mielensä ja tolkutti itselleen että tähän oli varmasti jokin selitys. Hän luotti miheensä ja rakasti tätä enemmän kuin ketään koskaan.

Alusta asti he olivat kokeneet syvää yhteenkuuluvuutta. Heti tavattuaan he tiesivät sydämmissään että heidän oli määrä elää yhdessä. Että maailma oli saattanut heidät yhteen syystä. Heidän välillään oli heti alusta alken, ensi katseesta saakka palanut syvä luottamus ja vahva tunne yhteenkuulumisesta ja yhteisestä elämän suunnasta. Sydämmien välillä oli jokin side mikä oli yhtä ja samaa. Tavatessaan heidän elämän tilanteensa olivat olleet täysin mahdottomat ulkopuolisen silmin yhteenliitettäväksi. Vain Lizan ja Markin yhteys ja syvä tieto siitä että heidän matkansa jakuisi siitä eteenpäin yhdessä. Ja niin kaikki alkoi mennä siihen suuntaan ja lopulta,  kahden vuoden jälkeen ensikatseesta he olivat muuttaneet yhdessä maalle. Heidän suhteensa oli ainutlaatuinen, rakkaus oli kantava voima ja kunnioitus virtasi läpi jokaisen solun, he hengittivät samaa säveltä päivästä toiseen ja keskinäinen vuorovaikutus oli ihmeellistä. Rauha ja Rakkaus huokui heidän olemisessaan. Mark oli mennyt kylälle töihin ja Liza oli jo silloin raskaana, odotti Christopheria. He asuivat ihanan pikku kylän laidalla jossa kaikki asukkaat pitivät yhtä ja kantoivat vastuuta yhdessä. Markin ja Lizan pihapiirissä oli talli ja aittarakennus sekä talo jossa he asuivat. Tila oli vanha mutta juuri heidän näköisensä.

Liza asteli sisälle, lapset heräisivät pian. Linda ja Christopher olivat 6 ja 10 vuotiaat. Lapset heräsivät ja tulivat aamiaiselle. He kyselivät missä isä oli. Liza sanoi isän menneen jo asioille tuttavan lue ennen töitä. Lapset lähtivät kouluun ja Liza jäi kotiin. Hän teki töitä kotona, hän oli ompelija ja valmisti vaatteita kyläläisille. Päivä kului ja kylmä viilsi välillä Lizan rintaa. Hän käski itsensä rauhoittua ja vakuutteli kaiken olevan kunnossa ja että kaikelle oli varmasti luonnollinen selitys. Mark palaisi iltapäivällä töistä kotiin normaalisti.

Päivä kului ja iltapäivä koitti. Liza odotti miestään. Lapset olivat palanneet koulusta kotiin normaaliin tapaan ja leikkivät koiran kanssa pihalla. Oli kolea syyssää mutta vielä ihan lämmin. Markia ei näkynyt. Tuli ilta ja miehestä eikä hevosesta ollut merkkiäkään. Lapset kyselivät missä isä oli? Liza ei enää tiennyt mitä sanoa. Tuska hiipi hänen rintaansa. Liza otti lapset mukaan ja lähti läheiseen naapuriin kertomaan tilanteesta. Yhdessä he pohtivat mitä tehdä. Tilannetta ihmeteltiin yhdessä ja selvisi ettei kukaan ollut nähnyt eikä kuullut Markista mitään edellispäivän jälkeen, hän ei ollut ollut töissä. Lizan sisällä velloi syvä tuska ja suru, kiukku ja toivo. Lasten vuoksi hän hallitsi tunteensa ja pysyi rauhallisena ettei turhaan järkyttäsi lapsia liikaa. Kyllä kaikki vielä selviäisi.

Kului päiviä. Liza pyöritti kotia ja pysyi kiinni arkirutiineissä lasten vuoksi. Hän uskoi ja luotti että kaikki vielä selviäisi. Mark palaisi kotiin. Hän luotti mieheensä ja tahtoi uskoa. Mark oli ratsastanut hevosella jonnekkin. Liza ei tiennyt miksi tai minne hänen miehensä oli lähtenyt, ei viestiä ei mitään poikkeavaa, ei ennakko merkkejä mistään tämän kaltaisesta.

Oli kulunut neljä päivää eikä Mark ollut palannut eikä kukaan ollut häntä nähnyt. Lasten ollessa koulussa Liza päästi tuskan ja kaipuun purkautumaan ja hän itki vuolaasti puristaen Markin paitaa käsissään ja rukoillen että mies palaisi kotiin. Hänen silmissää vislisi yhteisen elämän varrella tapahtuneet ihanat hetket ja yhdessä koetut ja eletyt tapahtumat, syvä paine puristi rinta ja Lizasta tuntui että hän tukehtuisi tuskaan jota kaipuu synnytti hänen olemuksessaan. Musertuneen hän vaipui lattialle ja itki keho vavisten, hän vetäyti kerälle ja tärisi ja pyysi Luojaa apuun.

Oli kulunut kolme viikkoa eikä etsinnöistä hulimatta ollut löytynyt jälkeäkään Markista eikä hevosesta. Liza ja lapset surivat kadonnutta isää. Elämä oli pysähtynyt ja tyhjä aukko ja kaipuu, syvä kaipuu ja ikävä täyttivät talon huoneet. Liza teki sen minkä jaksoi ja oli rakastavasti lähellä lapsiaan joka hetki. Kyläläiset, ystävät auttoivat ja tukivat heitä kaikin tavoin. Liza odotti ja toivoi, toivoi ja odotti. Hänen mielensä loi mielikuvia kauheuksista mutta hän ei suostunut ajattelemaan pahinta vaan jatkoi toivossa vielä kuukausia ja uskoi ja toivoi että jotenkin kaikki vielä selviäisi.


Markin katoamisesta oli kulunut puoli vuotta, eikä hän enää koskaan tullut takaisin.