Elämä on tunteita. Olen itkenyt viimeisen kuukauden aikana saavillisen kyyneleitä, kokenut suunnattoman kaipuun ja yksinäisyyden ja avuttomuuden syövyttävää tuskaa. Olen huutanut apua ääneen. Tunnistelen tunteita kaukaa nuoruudesta, jolloin aloin kovettaa selviytyjän haarniskaa. Tunnistelen tuskaa isäni kuoltua, riutuvaa sydäntä joka kaipaa syliä ja huolenpitoa, lapsen kiukkua joka kaipaa vain hyväksyntää, nuoren kaipuuta tiiviistä ystäväporukasta...
Haarniskan alle jää herkkyys ja heikkoudet. Eihän niitä sovi näyttää ihmisille eikä selviytyjä voi sorua.. Kasvaessani olen riisunut tuota haarniskaa pala palalta ja jotkut harvat hetket olen ollut pelkässä alushaalarissa avoimena elämälle. Yksinäni hiippailen haalarissa ja elän tunteitani mutta toisen ihmisolennon lähestyessä laitan ainakin rintapanssarin päälle. Ehkä joitain harvoja hetkiä ja joidenkin ihmisolentoje seurassa olen ollut ilman haarniskaani ja uskaltautunut vieräyttämään heikkouden ja herkkyyden kyyneleen..
Kun vuosi sitten muutin takaisin kotipaikalleni asumaan, murtamaan sukupovien kahleita. Vedin haarniskan päälleni kypärää ja hanskoja myöten. Varmistinko kovuuteni elämällä vuoden ihmisen kanssa joka ei kopauttanutkaan haarniskaani vaan pikemminkin toivoi että pidän sen visusti ylläni. Nyt kun viimein olen yksin täällä talossa, jossa ovat juosseet pienet jalat läpi vuosikymmenien isoisäni pienistä varpaista lähtien, alkaa tuo haarniska olla niin väärän kokoinen että haluan päästä siitä ulos. Tuskaa parkuen heitän varusteet hiilille jonne ne sulavat pala palata... Yksin mutta vain yksin voin tehdä niin. Rintapanssarista en luovu. Onko maailmassa joku tai jokin joka saa minut luopumaan siitäkin. Riittää jos pyytää. Se riittää. Itse en uskalla jos en tiedä että tahdot.
Hyväksyvä tietoinen läsnäolo on osoitus onnesta, luottamuksesta ja elämän valosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti