Miten olen taas tässä. Olenko oppinut mitään, milloin muta loppuu ja vesi on puhdasta. Varmaan sinä hetkenä kun kuolen ihmisenä, fyysisenä kehona viimeisen kerran.
Tunnistelen samaa raivostuttavaa sisäistä pakottavaa tarvetta edistää koko ajan jotain. On kuin pieni seonnut ja panikoitunut arkistonhoitaja naputtaisi päässäni kokoajan. Luo pakottavan tarpeen tarttua joka ikiseen päähäni tulevaan ideaan ja tehtävään. Eikä siinä mitään ne ovat kaikki hyviä ja loistavia ajatuksia mutta kun niitä on liikaa. Jos jotenkin saisin tuon arkiston hoitajan vaihdettua rauhalliseen ja hyvin järjestelmälliseen
kiireettömään asiantuntija arkistohoitajaan. Mistä niitä voi tilata?
Aamulla herätessä huomaan sen saman ärsyttävän pikku tunteen hiipivän takavasemmalta että kun pitäisi olla jo tekemässä jotain. On semmoinen pikku pikku kiire kokoajan seuraavaan hommaan.. Taltutin tuota painetta vuoden sapattivuoteni aikana Sotkamossa. Lienee syytä tarttua samoihin keinoihin ja lisätä muutama hyvä keino taltuttamiseen.. Tosin haastetta lisää nyt taloudellinen tilanne ja omat työt yrittäjänä. Ja tietenkin paikka jossa asun; lapsuuden koti. Kiirettä piisasi kunnes se loppui kokonaan. Mihin vedetään viiva ettei homma karkaa käsistä. Ajastin, työaika? Hyviä keinoja. Listaa ensin ja tartu toimeen vasta sitten. Paksumpi suodatin. Kyllä. Haasteena on edelleen se seonnut arkistonhoitaja. Millä opetan sille nämä keinot? Se kun ei oikein ota vastaan mitään... hmm..Edessä on viikko hahmoterapiaa. Jospa saisin sanottua tälle seonneelle sairaseläkkeen tarpeessa olevalle arkistonhoitajalle lopulliset hyvästit ja pääsisimme eroon toisistamme.... Minä todella toivon sitä. Toivon todella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti