"Äiti, ai sen ponin kanssa puhuit...?"

"Sen häntä pyörii" sanoi äiti.
"Mistä tiedät?" tyttö ihmetteli.
"Minä juttelin sen tytön kanssa täällä silloin, kun toin tavaroita." sanoi äiti.
" Ai sen ponin kanssa juttelit?" tyttö kysyi äidiltään.
" Höh! " äiti hymähti paheksuvasti.
"Ei kun sen tytön kenen se on." tuhahti äiti

Rivien välistä saattoi lukea äidin ajatelleen tyttöä höperöksi, eiväthän leikkiponit puhu. Kuulin tällaisen keskustelun tänään kirpputorilla, jossa piipahdin asiaointireissullani. Tyttö oli arviolta viisi vuotias, hän kierteli kipputoripöytien välissä ja höpötti itsekseen. Tyypillinen tyttö tuon ikäiseksi.

Kun kuulin poni-keskustelun minua harmittii, ärsytti ja suretti äidin suhatutuminen, kun tyttö epäili ponin puhuneen. Äiti tyrmäsi lapsen mielikuvituksen juoksun kuin seinään. Se oli todella harmillista ja nuita tyrmäyksiä kuulee usein, todella usein. Kun tuon ikäisen mielikuvitus on aktiivista, ei sitä saisi tyrmätä vaan päin vastoin, ruokkia sitä. Se on lapsen kasvuun ja kehitykseen kuuluva asia ja juuri se kasvattaa lasta kohti aikuisuutta.

Joskus mietin omaa lapsuuttani, lapsuuttani maalla peltojen ja metsien keskellä, lehmien ja traktoreiden mölinässä. Olin onnekas, kun sain kasvaa siellä ja todelliseti käyttää mielikuvitustani. Lelut olivat meille vain väline mielikuvituksen tuotantojen toteutukseen. Joskus kuvuittelimme välineetkin ja meillä oli serkkuni kanssa myös mielikuvitusystävä,joka oli hienohelma. Itse emme olleet, keitimme lälliä ja pengoimme pullonkorkkeja metsästä paljain käsin.

Talvella paras "leikkikalu" oli lumi. Olimme ulkona aamuvarhaisesta iltamyöhään ja laskimme mäkeä sekä rakensimme hyppyreitä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Kaivoimme tunneleita, rakensimme linnoja ja hädin tuskin maltoimme käydä välillä syömässä. Ei meitä haitanneet pakkaset eikä tuulet. Jo silloin opin vaatteiden mukavuuden merkityksen ja siksi vihasin sukkahousuja, ne valuivat aina makkaralle kenkiin. Äitini oli viisas eikä pakottanut minua pitämään niitä, vaan osti minulle "pitkikisä", ne aivät valuneet.

Kesksutelun jälkeen tyttö lopetti puhumisen puhuvista poneita ja lähti taas juoksentelemaan pöytien välissä ja lopuksi meni ulko-ovea kohti ja huuteli äidilleen "Minä odotan sinua täällä, äiti mennään jo!" ja ravasi rappusia edestakasin.

Oma kirpputorivierailuni tarkoitus oli, jos vaikka etsimäni päiväpeitto olisi tullut vastaan. Päiväpeittoa en löytänyt, mutta sen sijaan löysin ruokapöydälleni poppanatabletit, jotka sopivat sävyiltään täydellisesti keittiööni. Lähdin ruokakaupan kautta kotiin etsimään opiskelumotivaatioita, sitäkään en kirpputorilta löytänyt.